No mitä vittua sitten, kun sekin vituttaa, ettei vitutakaan.
Mitäs helvettiä?
Heräsin. Vapaapäivän aamuun. Jo kahdeksan jälkeen. Pitkästä aikaa olo oli ihan kuin olisin oikeasti jopa nukkunut. Olin totaalisen varma, että kyseessä olisi vain alkoholittomuuden ja eilisen stressireaktion purkautumisen yhteistyössä tuottama illuusio. Kelasin yön tapahtumia, ja viimeinen muistikuvani taantui eiliseen, kun röhnötin sängyssä silmät kiinni kuunnellen naapurin seinäkellon sinfoniaa "Yksitoista lyöntiä". Ja sitä, miten seinän takaa piiitkästä aikaa kantautui myös kovaäänistä keskustelua, jonka toinen osapuoli oli mies. Vaikka kuinka pinnistelin, en muistanut heränneeni veriseen taisteluun missään vaiheessa yötä. Pää täynnä hämmentäviä kokemuksia sain tähdättyä ruhoni ajatuksiini uppoutuneena hädintuskin ulos parvekkeen oviaukosta.
Aamutupakka oli rentouttava kokemus, ei sellainen yötauon aiheuttaman pikkunikkiksen perusstudarissa imaistu supernopea tervaöveri. -18,5c pakkasessa parvekkeella istuessa silmätkin aukesivat yllättävän kivuttomasti, mutta kuitenkaan kroppaa totaalisesti kohmettamatta. Mihinkään ei ollut kiire. Sain jopa parvekkeen oven ulkopuolelta auki jäätymättä kiinni kahvaan, kuten aiemmin tänä talvena jo kertaalleen on ehtinyt käydä. Taivuttaessani varpaita olohuoneen mattoa kohti tulvahti vastaan tervehtien kutsuva tuoreen kahvin tuoksu. Ei mikään tunkkaisen paskan aromi, kuten joskus tänä talvena on jo ehtinyt useampaan kertaan tapahtua... Pieni vilutuskin kaikkosi, kun rakas ystäväni Moccamaster tarjosi lämmityksekseni maistuvat aamukahvit. Huomasin kykeneväni liikkumaan ilman, että se sattuisi. En edes tuntenut minkäänlaisia tukoksia eilisen treenaamisen jäljiltä. Yllättävän antikankea aloitus, aamu-uniselle ja kroonisesti aggressiiviselle härälle.
Jooga-asennossa aamulehdenkin selasin läpi, mutta mikään artikkeli eikä edes mielipidekirjoitus saanut minua tuntemaan lievintäkään vastareaktiota ja kiukkua. Pääni päällä alkoi vilkkua jo kysymysmerkki strobovaloineen ja neon-nuolineen. Mitäv...?
Hetken pähkäilyn jälkeen, saadakseni elämälleni sisältöä - sitä tuttua ja turvallista vitutusta - kaivaakseni oikein tosissani verta nenästäni. Pyllistin vaatehuoneeseen ja kaivoin esille vaa´an. Puhalsin sen päältä pölyt ja hymyilin sille ilkikurisesti kuin kostoa janoten...no nyt, perkele, jos koskaan!
Ja vielä mitä. Viisari pysähtyi kaksi kiloa kevyempään suuntaan kuin kaksi viikkoa sitten. Siinä on nyt kyllä pakko olla jotain vikaa.
Putosin todellisuudesta sohvalle kahvimuki kourassa. Jämähdin sille sijalleni kuulostelemaan minulle hyvin epätodellista hyvän olon tunnetta. Olin jo pitkään suunnitellut, että tulen tänään purkamaan viikon kestänyttä ultimatepahaa oloani tänne. Kirjoitan jostain pitkällisen angstaamisen ja yleismaallisen sekä yhteiskunnallisen ärsytyksen pohjamudista kaivetulla tyylipuhtaalla raivolla niin, että näppiksen kirjaimet lentävät. Ja yhtäkkiä sekin hävisi. Kaikki katosi. Ajatuksia myöten. Istuin kuppini kera keskellä ei mitään. Tyhjiössä. Tyhjyys. Mitä se on? Merkitseekö se minulle mitään, saati sitten tämä hetkellinen mielenhäiriö, seesteisyys ja onnellisuus?
Mitä vittua mä oikein höpisen?!!
Kyllähän se nyt pistää vituttamaan, ettei mikään vituta yhtään.
Heräsin. Vapaapäivän aamuun. Jo kahdeksan jälkeen. Pitkästä aikaa olo oli ihan kuin olisin oikeasti jopa nukkunut. Olin totaalisen varma, että kyseessä olisi vain alkoholittomuuden ja eilisen stressireaktion purkautumisen yhteistyössä tuottama illuusio. Kelasin yön tapahtumia, ja viimeinen muistikuvani taantui eiliseen, kun röhnötin sängyssä silmät kiinni kuunnellen naapurin seinäkellon sinfoniaa "Yksitoista lyöntiä". Ja sitä, miten seinän takaa piiitkästä aikaa kantautui myös kovaäänistä keskustelua, jonka toinen osapuoli oli mies. Vaikka kuinka pinnistelin, en muistanut heränneeni veriseen taisteluun missään vaiheessa yötä. Pää täynnä hämmentäviä kokemuksia sain tähdättyä ruhoni ajatuksiini uppoutuneena hädintuskin ulos parvekkeen oviaukosta.
Aamutupakka oli rentouttava kokemus, ei sellainen yötauon aiheuttaman pikkunikkiksen perusstudarissa imaistu supernopea tervaöveri. -18,5c pakkasessa parvekkeella istuessa silmätkin aukesivat yllättävän kivuttomasti, mutta kuitenkaan kroppaa totaalisesti kohmettamatta. Mihinkään ei ollut kiire. Sain jopa parvekkeen oven ulkopuolelta auki jäätymättä kiinni kahvaan, kuten aiemmin tänä talvena jo kertaalleen on ehtinyt käydä. Taivuttaessani varpaita olohuoneen mattoa kohti tulvahti vastaan tervehtien kutsuva tuoreen kahvin tuoksu. Ei mikään tunkkaisen paskan aromi, kuten joskus tänä talvena on jo ehtinyt useampaan kertaan tapahtua... Pieni vilutuskin kaikkosi, kun rakas ystäväni Moccamaster tarjosi lämmityksekseni maistuvat aamukahvit. Huomasin kykeneväni liikkumaan ilman, että se sattuisi. En edes tuntenut minkäänlaisia tukoksia eilisen treenaamisen jäljiltä. Yllättävän antikankea aloitus, aamu-uniselle ja kroonisesti aggressiiviselle härälle.
Jooga-asennossa aamulehdenkin selasin läpi, mutta mikään artikkeli eikä edes mielipidekirjoitus saanut minua tuntemaan lievintäkään vastareaktiota ja kiukkua. Pääni päällä alkoi vilkkua jo kysymysmerkki strobovaloineen ja neon-nuolineen. Mitäv...?
Hetken pähkäilyn jälkeen, saadakseni elämälleni sisältöä - sitä tuttua ja turvallista vitutusta - kaivaakseni oikein tosissani verta nenästäni. Pyllistin vaatehuoneeseen ja kaivoin esille vaa´an. Puhalsin sen päältä pölyt ja hymyilin sille ilkikurisesti kuin kostoa janoten...no nyt, perkele, jos koskaan!
Ja vielä mitä. Viisari pysähtyi kaksi kiloa kevyempään suuntaan kuin kaksi viikkoa sitten. Siinä on nyt kyllä pakko olla jotain vikaa.
Putosin todellisuudesta sohvalle kahvimuki kourassa. Jämähdin sille sijalleni kuulostelemaan minulle hyvin epätodellista hyvän olon tunnetta. Olin jo pitkään suunnitellut, että tulen tänään purkamaan viikon kestänyttä ultimatepahaa oloani tänne. Kirjoitan jostain pitkällisen angstaamisen ja yleismaallisen sekä yhteiskunnallisen ärsytyksen pohjamudista kaivetulla tyylipuhtaalla raivolla niin, että näppiksen kirjaimet lentävät. Ja yhtäkkiä sekin hävisi. Kaikki katosi. Ajatuksia myöten. Istuin kuppini kera keskellä ei mitään. Tyhjiössä. Tyhjyys. Mitä se on? Merkitseekö se minulle mitään, saati sitten tämä hetkellinen mielenhäiriö, seesteisyys ja onnellisuus?
Mitä vittua mä oikein höpisen?!!
Kyllähän se nyt pistää vituttamaan, ettei mikään vituta yhtään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaikki palaute on aina tervetullutta,
mutta kiroiluani en vähennä. :D