Riippuvuuksia. Osa 2.

Olen aiemminkin tullut kaapista ulos ryminällä naama edellä lattiaan kaikkine ongelmineni. Teen sen tässä taas lähinnä siksi, etten jäisi kiinni nolosti housut kintuissa. Olen nimittäin sitä ihmistyyppiä, jolle riippuvuus kehittyy kaikkeen ja salamannopeasti. Paitsi liikuntaan. Valitettavasti.

Se ei ole niskassani 24/7, se tulla tupsahtelee esiin aina silloin tällöin. Tietyntyyppiset tilanteet, sattumat ja vastoinkäymiset laukaisevat suoranaisen kierteen. Riippuvuus syvenee ajan mittaan ja tuo lopulta mukanaan ihmissuhde- ja taloudellisia ongelmia. Sitten sitä ei voikaan enää peitellä, vaikka itse niin kuvittelee.

Mitä helpommin se riippuvuutta aiheuttava tuote on saatavissa, sitä vaikeammaksi sen vastustaminen tulee. Ja lisää on pakko saada, koko ajan ja enemmän kerralla. Toisinaan uskoo, että jos ihan vähän... se on täydellinen itsepetos. Tilaisuus tekee varkaan.

Aluksi olin hirvittävän kriittinen. Sen piti olla juuri tiettyä laatua, ja laadustahan saa maksaa. Kaikki lähti pienistä annoksista, sittemmin mikään ei riittänyt. Pikkiriikkiset kerta-annokset eivät yhtäkkiä enää tuntuneetkaan missään, pian mentiinkin jo grammakaupalla per päivä. Tietyt viikot kuukaudesta ovat synkkiä, eikä omaan käyttöönsä tule kiinnittäneeksi huomiota. Kunhan sitä saa. Ja paljon kerralla.

Kauhistuttavin tilanne on silloin, kun mopo lähtee käsistä ja alitajuisesti huomaa erilaisia ulkoisia pikku juttuja. Alkaa miettiä, kuinka helposti muut ihmiset mahtavat huomata asian. Ja kyllähän se ulospäinkin näkyy, viimeistään päivän- parin viiveellä. Joskus homma on mennyt niin pahaksi, että voi tosissaan puhua yliannostuksesta. Ainakin ihan helvetin huono olo on ollut. Valehtelisin, jos väittäisin jotain muuta.

Muistan erään vierailuni erikoisliikkeessä. Hiki valuen naputtelin sirukorttilukijaan pin-koodiani. Se lasku lähenteli rehellisesti sanoen sataa euroa. Ajatus siitä rahan määrästä ei kuitenkaan kauaa takonut pääkopassa, kun raahasin grammakaupalla tavaraa ulos puodista. Myöhemmin toki mietin, mitä vittua edes syön loppuviikon tai viikot ennen tilipäivää.

Lopulta laadullakaan ei niin kauheasti ole ollut väliä. Kunhan siinä on edes vähän sitä oikeaa tavaraa seassa. Kävin pari viikkoa sitten noutamassa cd-levylähetystäni postista. On se helvettiä, kun joutuu nykyisin näköjään kasvokkain omien ongelmiensa kanssa myös postitoimistoissa. Sain taistella, että pystyin hoitamaan asiani kunnialla tiskillä, meinasin luovuttaa ja romahtaa. Olen iloinen siitä. Sillä hetkellä sain erävoiton omasta riippuvuudestani. Vaikkakin kiltinnäköinen Itellan täti löi tietämättään vielä vettä myllyyn ja yritti myydä väkisin minulle kyseistä tavaraa. Tai ehkä se jo näkyi silmistäni...

Riippuvuuteni on hyvin kieroutunutta ja täysin vastustamatonta. Olen nimittäin kaiken lisäksi vielä tälle nimenomaiselle paholaisen tuotokselle allerginen. Kyllä. Mutta eipähän ole estänyt.

Joskus testasin, että Fazerin sinisen palasta (kyllä, yhdestä palasta) saan suurinpiirtein 3-5 aivastusta. Ei sillä ole kyllä mitään väliä, jos joku sattumalta "hyvää hyvyyttään" tarjoaa. Ja se aivastelumäärä lievenee levyn loppua kohden kuin siedätyshoidolla. Valkoisesta suklaasta, jos sitä nyt suklaaksi voi edes sanoa, tulee pää kipeäksi puolen tunnin sisällä riippuen ahmitusta määrästä. Eli voitte vaan kuvitella, miltä näyttää, kun tungen naamaani pari pötkylää Fazerin Sinivalkoista.