Ei koske minua

Aluksi pieni varoituksen sananen: tässä kirjoituksessa ei ole ripaustakaan huumoria, sillä aiheesta ei voi kirjoittaa pienikään pilke silmäkulmassa. Enkä kyllä yrittäisikään. Viikkouutisten perjantain 30.1.09 ilmestyneen lehden artikkeli , joka oli mainittu jo etusivullakin, sai minut inhon ja vihan valtaan. Lainaus artikkelista: "Valtakunnallistakin huomiota kerännyt Ahveniston koulun kiusaamistapausten kierre alkoi viime syksynä. Ongelmiin ovat puuttuneet opettajat, poliisi, sosiaalityöntekijät ja lasten vanhemmat. Kierre ei kuitenkaan ole vielä katkennut. Rikosilmoituksia ovat tehneet niin koulun rehtori kuin lasten vanhemmat." Hyvä alku, mutta jossain on jo menty pahasti metsään. Ja se on tapahtunut ennen tätä kierrettä. En nimittäin usko, että kaikki on vain yhtäkkiä alkanut viime syksynä. Ennusmerkit ovat olleet ilmassa takuulla jo pitkään, mutta niiltä on suljettu silmät. Se, mikä ei tapahdu minulle, ei koske minua.

Lehtijutun mukaan lapsille on tehty palovammoja tupakalla, heitä on pakotettu nostamaan rahaa pankkiautomaatilla tililtään, rahaa on varastettu ja kiristetty, hiuksia on leikelty, mopoja ja polkupyöriä rikottu... Pahoinpitelytapauksista yhdellä on ollut sairaalahoitoa vaativa aivotärähdys. Tämä kertoo sen, että maailma on koventunut ja kiusaamisen muodot pahenevat entisestään yhteiskunnan yleisen pahoinvoinnin myötä. Siksi myös asiaan pitäisi pystyä tarttumaan välittömästi ja entistä kovemmin ottein. Koulukiusaamistapaukset ja niiden hoito 2000-luvulla on kuin sammuttaisi metsäpaloa ämpärillisellä vettä. Siitä mistä sammuu, toisesta päästä roihahtaa. Silti ämpärillinen vettä olisi sen voinut ajoissa sammuttaa, ennenkuin mitään suurempaa vahinkoa olisi edes päässyt tapahtumaan.

Käsittämättömiin mittoihin ajautunut tilanne saattaa purkautua räjähdysmäisesti; tämä on päästy jo kahdesti toteamaan, Jokelassa ja Kauhajoella. Olen löytänyt itsestäni sekä myötätuntoa että suuttumusta tapauksia tutkiessani ja ahdistunut maamme isien tarjoamasta jatkohoidosta. Mediassa asiaa on esitelty mielenkiintoisista näkökulmista, mutta onko kenelläkään käynyt mielessä, mitä vuosien koulukiusaaminen henkisesti aiheuttaa? Jatkuva häpeä, piilottelu, alistuminen ja ehkä myös sen kätkeminen omalta lähipiiriltä, kuten vanhemmilta, se vie uskomattoman paljon voimavaroja. Joka päivä kaiken sen tuskan ja pelon alta vannoo kostoa. Jonain päivänä tämä loppuu, joskus minä voitan teidät kaikki ja te saatte kärsiä - te saatte kokea tämän ja vielä tuhat kertaa pahempana. Ja sitten siihen alkaa itse jo vähitellen uskoa. Persoonallisuus alkaa muuttua, vetäytyy syrjään ja kanavoi pahaa oloaan kyseenalaisiin asioihin, alkaa katkeroitua ja pyörittää vain kylmää silmitöntä vihaa kiusaajiaan kohden päivä toisensa jälkeen. Pelko hautautuu sisäisen raivon alle, ja se raivo on muuten yllättävän helppo pitää sisällään, kunnes... aivan. Tämä on se ääripää, jossa kiusatut jakaantuvat kahtia. Toiset hyppäävät jyrkänteeltä alas, toiset jyrkänteen reunalta suoraan uhkaajiensa kimppuun. Luonnon laki, mitä tapahtuu nurkkaan ajetulle eläimelle? Tähän mennessä on nähty vain pari äärimmäistä esimerkkiä, jotka ovat päätyneet otsikoihin asti, mutta tämä ei lopu tähän. Uskokaa pois. Epätoivoiset lapset ja nuoret saattavat kyetä näkemään näissä silmittömissä teoissa myös ripauksen toivoa.

Päättäjillä on asiaan yksi ratkaisu, käsiaseiden kielto. En suostu näkemään tätä minkäänlaisena ratkaisuna, vaan se on todellisten avainten puuttuessa pelkästään populistista hyväksynnänhakua. Järkyttyneet suomalaiset ottivat kiellon vastaan avosylin, sillä kukaan ei osannut käsitellä asiaa - ja tämä oli ensimmäinen tarjottu vaihtoehto. Tapahtuneen todelliset uhrit nähtiin syyllisinä ja pahasti mielenvikaisina. Toisille viime käden avunhuuto on itsetuhoinen, toiset haluavat herättää huomiota siinä sivussa. Hyvä näin, sillä taustojen kautta saatiin nostetuksi koulukiusaamisen aiheuttamat henkiset ongelmat taas pöydälle. Harmillista tosin, asia jäi siihen, ja kansan huomio vedettiin pian muualle, aseista tehtiin ongelma ja kiusaaminen haudattiin taas kaikessa hiljaisuudessa. Se sai vain maininnan ohimennen. Käsiasekielto ei poista järjiltään kiusattujen pahoinvointia ja sen purkamista. Jos tilanne on niin äärimmäinen, apuvälineet massatuhoon löytyvät kyllä muualtakin.

Palatakseni itse Ahveniston ongelmaan, opettajataholta on jutun mukaan lähtenyt ajatus siitä, että kevääseen odottaminen poistaa tekijöiden koulusta pääsemisen myötä koko ongelman ja tilanne raukeaa. Miten joku aikuinen ihminen voi ajatella niin yksinkertaisesti ja kehtaa vielä tuoda julki jotain tuollaista? Jos vain pystyisitte tuntemaan sen, miltä alistetusta lapsesta/nuoresta tuntuu päivittäin. Kevääseen on todella pitkä aika, aivan liian pitkä aika. Tuossa tilanteessa jokainen sekuntikin on puhdasta tuskaa, kauhua ja pelkoa. Voisinpa antaa sen tunteen pois - siirtää sen näille ihmisille, jotka odottamista tosissaan kannattavat. Jos kiusaamisen annetaan vain jatkua, se siirtyy tekijöiden mukana muualle. Tässä tapauksessa ammattikouluun tai lukioon, tai minne sitten menevätkin opiskelujaan jatkamaan. Entä mitä tapahtuu uhrille? Hän kantaa sitä taakkaa lopun elämäänsä. Menettää kaiken. Itseluottamuksen, uskon muihin ihmisiin, ehkä katkeroituu, alistuu, pelkää ja kärsii. Persoonallisuus muuttuu. Seuraavassa koulussaan vahvemmat yksilöt - mahdolliset uudet kiusaajat, näkevät ja haistavat pelon ja alistumisen kilometrien päähän ja helvetti on irti uudelleen. Kun koulut on käyty, sama saattaa hyvinkin jatkua työelämässä, siis olettaen, että tilanne on niin onnellinen, että tämä alistettu yksilö niin pitkälle kykenee itsensä kanssa kamppailemaan.

Jos minulta kysytään, yksinkertaisin ratkaisuni asiaan olisi viedä nämä ylimieliset alistajat saunan taakse, mutta koska väkivalta ei ole kuulemma ikinä vaihtoehto, olen pyöritellyt myös muita ratkaisumahdollisuuksia. Joissain kouluissa kiusaajat erotetaan määräajaksi. Tämä saattaa rauhoittaa tilannetta, mutta vain hetkeksi ja tarjota takaportin hiljaisille hyväksyjille. Päätekijöiden takaa saattaa nousta uusia kiusaajia. Kostonhimon kanssa palataan "kotona lomailun" jälkeen kouluun ja entistä vahvempina. Syyllinen, kantelija, etsitään käsiin ensitöiksi. Erottaminen saattaa pönkittää itseluottamusta, ja kukapa ei haluaisi olla koulusta pois? Minusta kiusaajat pitäisi erottamisen sijasta siirtää toiseen kouluun määräajaksi. Tämä opinahjo voisi olla sisäoppilaitos, jossa ei olisi muita, kun vain rangaistustaan kärsiviä kiusaajia. Kenestäkään ei voisi aistia alistumista, kaikki olisivat samalla lähtöviivalla. Kuri olisi hyvin tiukka, ehkä sellainen, minne kukaan ei haluaisi palata, mutta toisaalta, jos kiusaajilla on kurjat kotiolot, he pääsisivät myös pois kotoa näin. Toinen vaihtoehto olisi korvaus. Ei rahallinen, sillä taloudelliset suorat korvaukset vetävät aina puoleensa hyväksikäyttöä ja huijausyrityksiä. Kiusatut voisivat käydä terapiassa kiusaajien vanhempien laskuun tai jos heidän taloudellinen tilanteensa ei sitä salli, voisi valtio taata hoidon ja periä sen itse kiusaajalta opintolainan tapaan, kun tämä menee ensimmäiseen työhönsä. Mitä pahemmaksi tilanne on päässyt kärjistymään, sitä isommat laskut. Valitettavasti on tapauksia, jotka joutuvat tukeutumaan ammattiauttajiin ja psykiatreihin aikuisiässäkin. Eikä se pillereiden popsiminen mitään herkkua ole, etenkään, jos se johtuu vuosikausia vanhoista itsestä riippumattomista asioista. Haluaisin kovasti auttaa teitä, mutta en osaa. Enkä pysty. Koulukiusaajat ovat silmissäni punainen vaate, enkä luultavimmin pystyisi hallitsemaan itseäni, vaan tekisin jotain, mistä saattaisin istua oikeussalissa. Te olette niin täysiä idiotteja, että ette vain ymmärrä, miten vaarallista peliä pelaatte.

Lopuksi haluan lähettää terveisiä. Vanhemmille ja sisaruksille tai muille lapsen tuttavapiiriin kuuluville. Jos lapsi/nuori kertoo, että häntä kiusataan, tilanne on jo siinä vaiheessa erittäin pitkällä. Avautumisen kypsyttäminen ei ole nopea prosessi, eikä kukaan kerro tapahtuneesta ensimmäisenä päivänä. Aluksi hävetään, syytellään itseä ja mietitään, onko minussa oikeasti jotain vikaa, kun juuri minulle tapahtuu näin... siksi on tärkeää ottaa heti ohjat käsiin ja tarttua asiaan, ennenkuin se saavuttaa lakipisteensä. Pahinta, mitä ikinä voi tässä tilanteessa tehdä, on epäillä lasta tai jopa mennä syyttämään häntä valehtelusta ilman minkäänlaista tietoa asiasta. Kukaan ei ikinä avaa suutaan vain sanoakseen sitä huvikseen. Koskaan ei saa kävellä ohi ajatellen: "tämä ei koske minua, joten minun ei tähän tarvitse puuttua". Terveisiä opettajille, joilla on sielua kääntää päänsä pois tilanteesta, vaikka joku itkee apua polvillaan edessänne. Muistakaa, että huomenna on uusi päivä. Älkää unohtako iltarukouksissanne Jokelaa ja Kauhajokea - se ei ole enää pelkkiä tyhjiä, merkityksettömiä kuvia ja dramaattisia tarinoita kaukaa Atlantin takaa, se on jo todellisuutta.
http://www.hmlviikkouutiset.fi